Shalalaa

Olen lähtökohtaisesti optimistinen ihminen. Käytännössä mitä tahansa minulle sanotaan totean takaisin, että saan asiani hoitumaan. Aina. En jaksa pessimistejä.

Nyt ehkä ensimmäisen kerran alan epäillä selviänkö tästä pinteestä kunnialla.

Päivän saldona puhelu Venäjän viisumikeskukseen, jossa selvisi mukavia faktoja:

En ole oikeutettu viisumiin Venäjän kansalaisena. Jos yritän edes jollain tavalla huijata itselleni moisen, saan sakot.

Tästä seuraa kolme vaihtoehtoa:

a) luovun Venäjän kansalaisuudesta (very tempting idea) ja haen viisumia. ai niin hups, kansalaisuudesta luopuminen ei tapahdu viikossa.

b) siirrän kirjat pysyvästi Venäjälle/rekisteröidyn johonkin paikalliseen mamuvirastoon ja matkustan paikan päälle tilaamaan passia. sen saattaa saada kuukaudessa. kunhan ensin odotan ikuisuuden muuttoon liittyvän paperisodan selviämistä.

c) odotan Suomessa siihen asti, että saan uuden passin ja aloitan vaihtoni marraskuussa. loistoajatus, varmaan myös koulujen mielestä.

Mihin ovat kadonneet vanhat hyvät ajat kun rahalla sai asioihin vauhtia. En enää vaan suostu jäämään Suomeen. En. En. En. En. En. Se olisi ensinnäkin luovuttamista ja toisekseen vähän noloa.

Delegoin myös äitini soittamaan Turun konsulaattiin (koska siellä ollaan ystävällisempiä) ja he sanoivat jota kuinkin samaa. Tämän hetkisessä tilanteessa saatan päästä maahan, mutta en pois. Tässä tapauksessa saatan rekrytä jonkun kaivamaan kuopan rajan ali. No mutta ensi maanantaina menen tilaamaan passia konsulaattiin. Käteisen kera...

до свидания.